• Vaihda kieltä ▸
  • Vaihda kieltä ▾
  • FI
  • EN
  • FI ▾
  • Työyhteisön mörökölli vai päivänsäde? Oli työtehtäväsi mikä tahansa, ilmapiiristä vastaat myös sinä!

    Edellisessä blogikirjoituksessani käsittelin positiivisen kulttuurin luomista johtamisen näkökulmasta. Kun ilmapiiri on tulehtunut tai kun ihmiset eivät tue ja kannusta toisinaan, alamme aggressiivisesti odottaa johdon toimenpiteitä.

    On totta, että monissa tapauksissa kelvoton johtaminen on ongelmien taustalla, mutta viime vuosina johtamiskäytännöt ovat onneksi modernisoituneet siinä määrin, että vastakkainasettelun ylläpitäminen tuntuu yhä useammassa työyhteisössä keinotekoiselta.

    Kehityskeskustelu peilin edessä

    Nykyaikaisessa organisaatiossa työntekijän on tehtävä valinta uhriutumisen ja vastuun ottamisen välillä. Autoritäärisesti johdetussa organisaatiossa jälkimmäinen jää yleensä haaveeksi. Mutta sitä mukaa, kun työelämän murros pakottaa organisaatioita uudistumaan, joudumme luopumaan passiivisen vastaanottajan roolistamme.

    Vastuun ottamisen myönteinen puoli on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa. Tuntuu upealta, kun joku ulkopuolinen ei enää kirjoitakaan työelämäni käsikirjoitusta.

    ”Jos seisomme kädet ojossa muiden palveluksia odottaen, asiat tuskin kehittyvät haluamaamme suuntaan.”

    Vastuun ottamisen varjopuolet korostuvat asioiden mennessä pieleen. Silloin syyllinen ei enää löydykään kulmahuoneesta vaan peilistä. Kriittinen itsetutkiskelu voi tuntua vaikealta – mutta sen tarpeellisuutta on vaikeaa kiistää.

    Parhaissa työpaikoissa vastuu kannetaan yhdessä. Silloin kaikki ovat yhteisvastuussa esimerkiksi ilmapiiristä, avoimesta viestinnästä ja palautteen antamisesta.

    Oman asennoitumisen vaikutuksia on aina mietittävä koko työyhteisön kannalta. Eli ei ole lainkaan yhdentekevää, olenko työpaikan mörökölli vai päivänsäde.

    Anna aina enemmän kuin otat

    Yhteisvastuullisen kulttuurin luominen edellyttää johdolta luottamusta, sillä kontrollin värittämässä työyhteisössä työntekijät ovat pelokkaita parkoja, joilta on turha odottaa aloitteellisuutta ja itsensä laittamista likoon työyhteisön tai asiakkaan puolesta.

    Jos oletetaan, että ensimmäisessä blogikirjoituksessani mainitut olosuhteet ovat kunnossa, onnistuminen on enää kiinni meistä itsestämme. Yksilön vastuun voi odottaa lisääntyvän entisestään työelämän murroksessa, kun esimiesarmeijasta luovutaan ja itseohjautuvuus nähdään vihdoinkin hyveenä. Tahdon lisäksi tarvitsemme kykyä johtaa itseämme muutoksessa.

    Henkilöstötutkimusten perusteella tietyt asiat, kun tiedonkulku ja yhteishenki, ovat usein retuperällä. Antamalla palautetta näistä asioista teemme oletuksen, että joku muu kuin minä itse laittaa ne kuntoon. Ikävänä uutisena kuitenkin kerrottakoon, että tulevaisuudessa, jos edes nyt, ei ole ketään ”muuta”, jolle vastuun voi sälyttää.

    Työyhteisön jäsenenä oleminen ei ole vain ottamista vaan mitä suuremmassa määrin myös antamista. Työpaikoilla viihdyttäisiin paljon paremmin, mikäli jokainen antaisi enemmän kuin ottaisi. Jos seisomme kädet ojossa muiden palveluksia odottaen, asiat tuskin kehittyvät haluamaamme suuntaan.

    Aloitteellisuus rakentaa tervettä palautekulttuuria

    Henkilöstötutkimusten mukaan ihmiset kokevat saavansa myös liian niukalti palautetta. Tällöin kannattaa kysyä ensimmäisenä itseltään, milloin minä olen viimeksi antanut palautetta muille. Voisinko juuri minä näyttää muille esimerkkiä siitä, mitä avoin palautteenanto todella tarkoittaa?

    Kuka tietää, vaikka tällaisesta pienestä mutta rohkeasta teosta käynnistyisi tapahtumasarja, joka muuttaisi koko organisaation palautekulttuurin.

    On korkea aika luopua harhakäsityksestä, jonka mukaan vain pomolta saatu palaute on arvokasta. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että työkavereiden antama vertaispalaute on oppimisen kannalta arvokkainta – sillä eivätkö nimenomaan he tunne esimiestäkin paremmin työtehtävien pienimmätkin nyanssit?

    ”Mitä sinä aiot tehdä oman työyhteisösi puolesta jo tänään?”

    Jokainen voi myös kysyä itseltään, mikä estää minua antamasta palautetta esimiehelleni. Kuinka ihmeessä voimme olettaa esimiehen kehittyvän ammatillisesti saamatta koskaan palautetta?

    Jotta palautekulttuuri voisi kukoistaa, on palautteen antamisen ja vastaanottamisen käytännöistä ja periaatteista sovittava tarkoin. Sen ansiosta osaamme suhtautua rakentavaankin palautteeseen välittämisen osoituksena, emmekä hyökkäyksenä itseämme kohtaan. Lopulta opimme iloitsemaan myönteisestä palautteesta ja olemaan pahoittamatta mieltämme rakentavasta.

    Emme ole koskaan voineet vaikuttaa yhtä paljon kuin nyt

    Perinteisessä, vastakkainasettelun sävyttämässä kulttuurissa vain hulluimmat haluavat työskennellä esimiehenä. Kiitosta ja tukea ei tahdo saada, jolloin kielteisten asioiden käsittely vie pomon työajan, yöunet ja lopulta terveyden. Työyhteisössä, jossa ihmiset ottavat yhteisesti vastuuta ilmapiiristä, ymmärrämme olla toisiamme kohtaan armollisempia.

    Yksikään pomo ei ansaitse olla oksennusämpäri. Sen pitäisi olla itsestään selvää, koska huonosti voivalta esimieheltä on turhaa odottaa laadukasta johtamista. Eräs entinen kollegani neuvoi aikoinaan olemaan sellainen alainen, jonka itse haluaisin johdettavakseni. Pomokin ansaitsee mahdollisuuden onnistua!

    Työelämä on jatkuva oppimisprosessi, jossa synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Aina ei tarvitse onnistua tai olla parhaimmillaan. Positiiviseen kulttuuriin kuuluu, että hyväksymme toistemme nurjatkin puolet ja kannattelemme ihmisiä, jotka sitä esimerkiksi vaikean elämäntilanteen vuoksi tarvitsevat.

    Sellaisessa työympäristössä emme voi ohittaa henkilöstötutkimuksen madonlukuja olankohautuksella, vaan joudumme miettimään, mitä asian kuntoon saaminen vaatii meiltä itseltämme. Kun omaksumme roolimme positiivisena muutosvoimana, työelämäkin levittäytyy eteemme kiehtovampana ja merkityksellisempänä.

    Emme ole koskaan voineet vaikuttaa itsemme ja työpaikkamme tulevaisuuteen yhtä suuresti kuin nyt. Otetaan siitä kaikki irti! Mitä sinä aiot tehdä oman työyhteisösi puolesta jo tänään?


    Kirjoittaja on helsinkiläinen yrittäjä, joka etsii unelmiensa työelämää ja aikoo myös löytää sen.